Alpo Jaakolan patsaspuisto – monen elämäntyön verran
Alpo Jaakola rakasti luontoa ja luomista. Karhulan kylässä sijaitseva vajaan kahden hehtaarin maa-alue oli siihen mitä suotuisin, kunnes eräänä päivänä maisemaa halkoi valtatie, tuoden mukanaan infernaalisen ja taukoamattoman polttomoottorin melun.
Kuvat: Ella K ja Loimaan kaupunki
Alpo Jaakolan patsaspuisto sijaitsee vilkkaasti liikennöidyn VT9 varrella. Tietä kulkee yleensä yli 20 000 ajoneuvoa päivässä. Hiljaisimpinakin päivinä liikennemäärä on vähintään 4 000 autoa.
Alpon asettuessa Karhulaan vuonna 1953, tilanne oli toinen. Maaliskuussa 1974 Viikkosanomille antamassaan haastattelussa hän kuvaa tapahtumia seuraavasti:
”Silloin, kun hankin Karhulasta tämän nykyisen paikkani, joka käsittää noin pari hehtaaria peltoa sekä saman verran metsää, en olisi mistään hinnasta tehnyt sitä, jos tuolloin olisin tiennyt, että muutaman vuoden kuluttua aloitetaan Turun – Tampereen pikatien rakentaminen. Olisin valinnut jonkin rauhallisemman paikan. Muuten pidän kyllä paljon tästä saviseudusta. Loimaa on vaikuttanut paljon maalauksiini, savi luo tunteeseen tiettyä raskautta ja syvyyttä.”
Seitsemänkymmentäluvulla Alpo eli haastattelijan mukaan parasta luomiskauttaan. Parhaimmillaan Alpo teki jopa 20-tuntisia työpäiviä. Uteliaita ihmisiä tuli aidan taakse kurkistelemaan tuon tuosta ja Alpo totesikin, että hän voisi ryhtyä kokopäiväiseksi taideoppaaksi niin halutessaan. Tien viereen ilmestyi kyltti ”Pääsy kielletty, yksityisalue.” Vuonna 1979 Alpo muutti lopulta kokonaan pois patsaspuiston alueelta ja Niinijoelle rakentui uusi Ateljéekoti Torkville.
Vuodesta 1993 patsaspuisto rakennuksineen ja veistosalueineen on ollut kunnan omistuksissa. 2020-luvulle tultaessa, yleisömäärä on ollut jatkuvassa kasvussa ja sesonkia on jatkettu elokuun jälkeen niin, että puisto on avoinna vielä syyskuun lämpiminä viikonloppuina.
Tästä kesästä lähtien, Alpo Jaakolan patsaspuiston avajaispäivämääräksi on valikoitunut 20.5.
Kyseessä on maailman mehiläispäivä. Uskomme, että Alpo olisi ollut hyvillään tästä, sillä hän puhui eläessään kaikkein pienimpien pörriäisten puolesta.
Jälleen ote Viikkosanomista:
”Taiteilija kertoo huolestuneensa mehiläisten ja kärpästen vähenemisestä, jonka on aiheuttanut älytön keinolannoitteiden ja myrkkyjen käyttö. Elämän kuolema alkaa pienimmästä päästä.
’Jos minä puhun luonnon- ja eläinsuojelusta, minua pidetään kusipäänä, mutta tulkoon tässä yhteydessä todetuksi, etten puhukaan itseni takia, vaan tulevien sukupolvien, joiden toivoisin voivan kävellä metsissä ja vainioilla ja nähdä ne sellaisina kuin minä lapsena. Ihmiselle on langennut kunnia hallita luontoa, mutta se ei näytä siihen pystyvän.’ ”
Alpolla oli hyvin läheinen luontosuhde, joka heijastuu myös siinä, että häntä kutsuttiin Loimaan shamaaniksi. Patsaspuiston veistosten osalta hän pohti omaelämänkerrassaan ”Pilvenpiirtäjässä” että hänen tekemät veistokset säilyisivät kymmeniä, ellei satoja vuosia.
Teoksissaan Alpo otti kantaa ympäröivään maailmaan ja sen tapahtumiin. Kuolema on voimakkaasti läsnä teoksissa ”Kaikkien kuolleiden muistolle”, jonka Alpo teki isänsä kuoltua ja ”Taivaaseen häipyvä motoristi”, joka on muistomerkki VT9 liikenneonnettomuudessa menehtyneelle moottoripyöräilijälle. ”Atomisuoja” on valitettavan ajankohtainen kannanotto sotaa vastaan.
Alpo on ollut ennakkoluuloton materiaalien suhteen, ja hän on uusiokäyttänyt veistoksissaan kaikkea mahdollista hevosenkengistä ja -nauloista hautakiviin, räjähtäneisiin putken palasiin ja maatalouskoneiden osiin. Tänä päivänä veistokset ovat osa luontoa ja nimensä mukaisesti ”Haapojen naisen” löytää haapojen keskeltä ja ”Koivikon naisen” koivujen siimeksestä.
Entä miltä puisto näytti 1970-luvulla? Näin Elina Simonen kuvaa Alpon asumusta Alpon 50-vuotishaastattelussa Jaanassa 1979:
”Ympärillä sikiää puita, pirttejä, vanha ruumishuone, alkeellisia kiveen hakattuja ihmiskasvoja, puolivillejä kissoja. Sisällä kävijä haluaisi tutkia jokaista nurkkaa vähintään vuorokauden: kullattua peiliä, vanhoja rahoja, junan kaminoita, aseita, punaisia nyrkkeilyhanskoja, hopeisia tanssikenkiä (?), riikinkukonsulkia, posliinimunia, kaikki ehdottoman huikeassa sovussa keskenään.
Ja tietysti tauluja, joiden katsominen saattaa hermostuttaa: juuri noin. Tuotahan minäkin unissani toivoin ja pelkään, juuri tuolta näyttää ahdistukseni, juuri tuolta seksuaaliset toiveeni. Alpon hurjat työt tunkevat suoraan ihon läpi ihmisen syvimpään alitajuntaan. Meille kaikille yhteiseen virtaan, josta elinvoimamme pursuaa tai johon se sammuu.
Mutta valoon hän sanoo pyrkivänsä. Ilmeisesti tarkoittaen sitä, että koska pohjimmiltaan kellumme samoissa peloissa, saattaa kuvan kieli lohduttaa meitä ja kertoa ettemme olekaan yksin. Alpon taulut ovat erakon huuto merkillisestä korvestaan: Miettikää, pysäyttäkää järjetön luonnon tuhoaminen. Ne ovat yksinäisen miehen kapina sääntöjä ja lainalaisuuksia kohtaan.”
Tänä kesänä meillä on mahdollisuus tehdä aikamatka Alpo Jaakolan maailmaan. Alpon ystävä ja valokuvaaja Paavo Kujala on kuvannut sekä puistoa, että Alpoa eri vuodenaikoina vuosien ajan. Hänen ottamiaan kuvia on esillä koko kesän puiston kupeessa olevassa Kuivurigalleriassa.
Joka kesä puistoon pysähtyy ihmisiä, jotka kertovat, että ovat ajaneet tuota samaa valtatietä jopa viidenkymmenen vuoden ajan, koskaan pysähtymättä patsaspuistossa. Moni harmittelee, ettei tullut aiemmin. Moni puolestaan tulee vähintään kerran kesässä vierailulle ja kertoo mitä uutta taas löysivätkään. Yksittäisellä käynnillä kukaan ei voi sisäistää sitä kaikkea, mitä Alpo ympäristöönsä loihti.
Ennen kuin Alpo asettautui Torkvilleen, hän asui ylätalossa, joka tänä päivänä sijaitsee Alpon suojelemalla Rapakonkallion luonnonsuojelualueella. Ylätalo on taas tänä kesänä auki heinäkuussa viikolla 29, jolloin sisäkaton maalausten syntymästä tulee kuluneeksi tasan 50 vuotta.
Alpon viimeinen toive oli tulla haudatuksi patsaspuiston alueelle. Puiston keskellä on muistolehto, jonne Alpo ja Marja Jaakola ovat haudattu.
Tervetuloa Alpo Jaakolan patsaspuistoon, jossa luonto ja taide kohtaavat ja muodostavat meilikuvituksellisen symbioosin.
Alpo Jaakolan patsaspuisto on avoinna kesällä 20.5-31.8.2025
tiistaista sunnuntaihin klo 11-18 ja syyskuussa viikonloppuisin la/su klo 11-18. Juhannuksena puisto on suljettu.
Sisäänpääsymaksu 6 euroa. Opiskelijat, eläkeläiset ja työttömät 4 euroa ja alle 18-vuotiaat ilmaiseksi.
Samalla sisäänpääsymaksulla pääsee myös Loimaan taidemuseoon.
Museokorttikohde!
